Tulipa sitten heitettyä talviturkki minunkin -ei tosin omasta tahdostani.

Läksin uittamaan koiria. Tempo kastautui ja jatkoi sitten haistelua, kuten tapana on. Boubie läksi uimaan vähän kauemmaksi, kuten tapana on. Annoin pojan uida. Se bongasi ilmeisesti kuikan, joka sitten sukelsi ja katosi näköpiiristä (ihme, ettei sukeltanut perään, mutta ilmeisesti pikku-koira ei huomannut sukellusta). Boubie oli siinä vaiheessa uinut sen verran lähelle saarta, jossa lokit pesivät, että lokit aloittivat alueensa puolustuksen. Mikäs sen siistimpää; linnut lentää kohti, ehkä ne saa lennosta kiinni, mietti pikku-Bisquit... Tilanne näytti aika hurjalta, kun puolen tusinaa lokkia lentää ihan pään yli ja koira kieppuu järvessä. Turha kai sanoa, että mun huudot ja viheltelyt eivät kantautuneet Boubien korviin tai sitten se ei vaan välittänyt niistä.

Läksin juoksemaan parin sadan metrin päähän veneille, kun näytti, että lokit nokkivat pian koirani kappaleiksi. Veneet oli tietysti lukossa ja ilman airoja. Nopea Plan B... mikäs siinä muu auttaa kuin mennä itse järveen. Vaatteet pois ja uimaan vaan. Minähän uin normaalisti silloin, kun ilman lämpötila on yli 25 astetta, joten tämä oli melkoinen saavutus minulta. Eipä tuo vesi kylmältä tuntunut siinä paniikissa ja Boubie alkoi onneksi uida kohti minua, kun näki (ja viimein myös kuuli) minut vedessä. Tempokin tuli mukaan ilonpitoon, inisten voimallisesti, kuten aina luullessaan minun ehkä hukkuvan. Boubien uimaretki oli kestänyt kokonaisuudessaan ehkä puolisen tuntia. Kokosimme myös jonkin verran yleisöä rannalle ja yksi katsojista oli jo miettinyt soittamista numeroon 112, kun koira ei meinannut tulla pois. Olisihan se ollut näky, kun palokunta olisi tullut noutajaa pelastamaan....

Pandora-rannekoruni tiputin järveen, kun en saanut sitä aukaistua. Oli sit auennut ilmeisesti kuitenkin.